Kiina on siitä hieno maa, että siellä pärjää turistina vaikka ei osaisi mitään kieltä. Kun minä puhun vain kahden sanan kiinaa (Ni hao ja Xie xie), ja valtaosa palveluammattilaisista ei puhu edes huonoa englantia, niin kommunikointi tapahtuu pääosin elekielellä, osoittelemalla ja numeroiden ollessa kyseessä taskulaskinta tai kännykkää näpytellen. Väittävät, että kaikki alle kolmekymppiset osaavat sujuvaa englantia, koska se on ollut heillä pakollisen aineena koulussa. Tuntuu vain siltä, että suomalaisetkin osaavat paremmin ruotsia kuin esimerkiksi tarjoilijat englantia. Kielitaidon puuttumisen ei kuitenkaan anneta haitata, vaan kärsivällisesti elehditään ja osoitellaan, kunnes tulee selväksi mitä asiakas haluaa.

Kielipulmista johtuen en tiedä mitä tänään söin, mutta hyvää se oli. Aivan keskellä Shanghain Lujiazuin bisnes- ja pilvenpiirtäjäaluetta on erittäin idyllinen pieni puisto, jonka laidalla on Kungfu-ketjun pikaruokala. Osoittelun, elekielen ja arvailun jälkeeni sain eteeni tarjottimellisen herkkuja: jotain höyrytettyä kaalia hieman makeassa kastikkeessa, jotain sieni- ja lihahöttöä riisin ja hieman tulisen kastikkeen kanssa sekä ison ruukullisen jotain keittoa, jonka sisältöä en lähde edes arvailemaan. Ainakin se näytti siltä kuin kaikki ainesosaset olisi leikkaamisen sijaan käsitelty vasaralla nuijimalla. Hyvää sekin oli ja nälkä lähti. Koska Pepsi-kone olisi rikki, oli ainoana juomavaihtoehtona maitoon keitetty vihreä tee jäähdytettynä. Kaikki tämä lounastarjouksena 24 yuanilla. Nam!